Hymyilyttää.

Nyt hymyilyttää kuin pikku lasta jouluna tai karhukoplaa onnistuneen ryöstön jälkeen - eiku oho, eihän ne koskaan onnistu ryöstää mitää. Eilen iltana väsyneenä ajelin punaisella volvolla kohti kotia. Onnellisena - liekkö siksi, että pääsin pois kurssilta? No nääh! Kyllä mä nyt oikeesti tykkäsin ihan olla siellä, vaikka välillä tuli suuri ressi ja välillä otti päähän ja välillä harmittelin saamatonta porukkaa. Silti kaikesta huolimatta nostin aina uudestaan pääni ja ajattelin: Kerran sitä vain vietetään aikaa täällä. Hymy levisi uudelleen kasvoille kun ihmisiä tuli yhä uudestaan ja uudestaan juttelemaan ja pyytämään mukaan. Kiitokset eniten kolmelle pojalle, kun olin ihan maailman eniten surullinen. Kaks niistä sai mut nauramaan älyttömällä ideallaan: Räppäyksellä. Siitä ei sitten yhtään enempää.

Viikonloppu meni nopeesti ystävien kanssa jutellessa, mutta väsy tuli. Sen seurauksena ajattelin, etten taatusti jaksa herätä kouluun, enkä loppujen lopuksi mennytkään, mutta en myöskään enää nukkunu. Mulla on niiin onnellinen ja ihana olo että voisin hyppiä vaikka kattoon, hymyillä ja olla iloinen. Varastoida energiaa ja iloa varastoihin, ullakolle ja huoneessa oleviin kaappeihin. Siltä varalta, että huomenna - tai ylihuomenna - tai joku päivä tulevaisuudessa, tuo murhetta mieleeni. Siltä varalta tahtoisin varastoida hymyn ja onnellisuuden, ilon ja hyvän olon talteen. Mutta tätä kumminkaan en omilla voimillani ja kyvyilläni pysty tekemään, joten murheen koittaessa, surun murtaessa iloisuuden, koetan oikein kovasti ajatella, että elämässä on paljon hyvää. Elämässä on paljon sellaista, mistä kannattaa pitää kiinni, sellaista mikä tuo päiviin lohtua ja jaksamista, iloa ja onnellisuutta. Silti kaikesta tästä huolimatta jokaisella ihmisellä on vastoinkäymisiä ja murheita, suruja ja huolia. Niitten kautta oppii olemaan onnellinen, oppii olemaan kiitollinen siitä mitä on, mitä saa ja siitä mitä ei saa.

Kun on ystäviä ympärillä, ei ehkä tajua, että mitä on jos niitä ei olekkaan.
Viikonloppuna olin iloinen ja tunsin, että ystävät ympäröivät ja haluavat olla lähellä.
Sitten palasin kotiin ja tajusin, että vain muistot jäivät. Ne silti pysyvät mukana ja näyttävät valoa tiellä, ystävät ei katoa, vaikka niitä ei kokoajan näkiskään. Siihen on helppo luottaa. ü
Mutta erityisen onnellinen haluaisin olla yhdestä ihmisestä, joka on tuonut elämääni iloa, tukea ja valoa. Silti en osaa olla tarpeeksi kiitollinen, tarpeeksi onnellinen, tarpeeksi iloinen.

Pitäkää kiinni ystävistänne, ne on tärkeitä.
Nyt painun huoneeseeni ja yritän ainaki vähän nukkua!
öitä. MN